Muut korvas aika, minkä vei...

... sydäntä äidin konsaan ei. <3

Olen jo kahden viikon ajan joutunut herämään maailmaan, jossa minulla ei ole enää äitiä. Viime postauksessa kerroin lähteväni Turkuun ja tämän reissun aikana, eräänä iltana, äiti nukkui pois. En halua sanoa, että hän hävisi taistelun tai että syöpä vei hänestä voiton, koska en vain ajattele niin. Mielestäni kuolema on enemmänkin voitto; koskaan enää ei syöpä voi tehdä äidille pahaa, ei aiheuttaa kipua tai tuskaa.

Olen iloinen (jos nyt kuolemasta kuitenkaan voi koskaan iloita) siitä, että sain olla lähes loppuun asti hänen vierellään. Juuri viimeisen hetken aikana olin käymässä hänen huoneensa ulkopuolella, mutta uskon, että hän jollain tavalla tiesi minun olevan läsnä. Olen kiitollinen niistä monista reissuista - Karnaluks, Asuntomessut, teatterit... - jotka ehdimme vielä yhdessä tekemään. "Sitten kun" vaihtui muotoon "Nyt tai ei koskaan". Olen kiitollinen myös siitä, että olen itsekin jo äiti; pieni poikani pitää minut arjessa kiinni, äiti myös ehti nähdä hänet ja iloita lastenlapsistaan.

Eteen on tullut jo monta tilannetta, joissa olisin ennen välittömästi soittanut äidille. Nyt en enää voi. Ei sitä meinaa vielä oikein tajutakaan.

Rakkaus ja hyvä äidin malli jäävät. Kuten myös suru, kaipaus ja ikävä. Vielä pitkäksi aikaa.

Äiti saa onneksi lähteä viimeiselle matkalleen minun tekemäni unisukat jalassa. <3



"Tahdon susta kiinni pitää, vaikken sua oikeesti enää nää."



rakkaudella,

manteliMinni